Lokakuu alkoi eli pikku hiljaa se talvi vaan alkaa lähestymään. Örk! En niin kamalasti talvesta pidä, mutta meneehän se. Kevättalvisia hankikelejä ja lenkkejä järven jäällä odotellessa... ;oD Qiiran juoksu alkaa olla lopuillaan ja ensi viikolla palaamme treenien ja touhujen pariin. Ja Nepun tuuraushuki aksatreeneissä päättyy. :o) Sitten täällä blogissakin alkaa tapahtumaan jotain ja päivityksiä tulee useammin. Agikisoihinkin ollaan jo kovasti ilmoittauduttu - sekä Qiira että Neppu!

Kotona meillä on jotenkin niin hiljaista. :o/ Eihän veteraanit mitään äänekkäitä koskaan olleet, mutta jotenkin ne "täytti" tilaa ihan erilailla kuin tuo nuoriso. Riitti, kun ne vain oli läsnä. Niin ja tuntuuhan se tietenkin, kun koiralauma yht'äkkiä pienee viidestä kolmeen. Muissa koirissa muutoksen huomaa siitä, että Hipulla ei ole enää pompoteltavaa ja ihan selkeästi se on hiukan "pallo hukassa". Sen pitääkin nyt olla se lauman veteraani ja pomo ja aikas isot saappaat sille jäi täytettäväksi! Qiira puolestaan näyttää nyt siltä, että se herkästi napauttelee äippäkoiraa eli pikkupenne koettanee kohottaa itseään ylemmäs? Vanhusten auktoriteetti oli niin voimakas, että se paikka laumassa oli selkeä. Nyt kun Hippu on vielä hiukan hämillään, niin kakara kokeilee paikkaansa. Mutta toisaalta kyllä epäilen sitäkin, että tuo sen käytös on lähinnä parhaillaan päällä olevan juoksun tuomaa "kireyttä". Muistelen nimittäin sen olleen samanlainen edelliselläkin kerralla. Tuon toki näemme hyvinkin pian eli juoksu alkaa olla lopuillaan ja katsotaan tuleeko meille sen jälkeen se lutuinen pikkukoira takaisin. :o) Hippukin varmaan aika nopsaan saa oman varmuutensa ja nyt olenkin pönkittänyt sen asemaa laumassa selvästi. Sheltti tekee puolestaan sen, minkä se hyvin osaa eli luovii sujuvasti eteenpäin. :o)

Mutta niin ne vain äkkiä olosuhteet muuttuu... Vielä kesäkuussa kaikki oli hyvin ja veteraanit niin vetreitä. Inkan sairastuminen heinäkuussa tuli ihan puun takaa ja yllätti täysin. Viikko ja mummua ei enää ollut. :o( Loppupelissähän siltä petti ärhäkän syövän seurauksena verenkiertojärjestelmä ja keho keräsi nesteitä niin, että viidessä päivässä syömättömällä koiralla paino nousi 1½ kiloa. Mutta jotenkin olin odottanut Inkan menevänkin noin - yhtä nopeasti kuin se elikin! Suru oli valtava, kun siihen ei kerennyt valmistautua mitenkään. Pappa puolestaan alkoi hiljaa hiipumaan ja Inkan lähdön myötä se alkoi mennä nopeammin alaspäin. Eniten ongelmia oli suussa ja takapäässä, josta alkoi välillä mennä pito. Hyviäkin päiviä toki oli ja kirmailua ulkona Qiiran kanssa ja ehkä Rimadylin voimalla päiviä olisi saatu lisääkin... Mutta siinä vaiheessa, kun toisen kerran suht vähälle aikaa autoin pappakoiraa lattialta jaloilleen, kun se ei enää itse päässyt - ja kakkasikin hädissään alleen - tein päätöksen. Papan oli aika lähteä saappaat jalassa Inkan luo. Elämäni rankin päätös, mutta kun silittelin Topon ikiuneen, oli toisaalta olo jotenkin kamalan helpottunut. Nyt se on hyvä ja meidän ei tarvitse pelätä sitä päivää, kun Pappa ei enää avustakaan huolimatta pääse ylös.

15½ vuoteen veteraanien kanssa sopii paljon muistoja. =o) Topoa ja Inkaa saan kiittää niiiin paljosta. Niiden kautta tutustuin moniin uusiin ihmisiin ympäri Suomen, joista osasta on tullut hyviä ystäviä. Topoa erityisesti saan kiittää agilitysta... ;oP Papan kanssa aikanaan melkein 15 vuotta sitten - tammikuussa tulee 15 vuotta - tutustuin lajiin ja sille tielle jäin. Toki muutkin koiraharrastuslajit tuli mukaan niiden kautta, mutta jotenkin tuo agiliito on se laji nro 1. :o) Kiitos siis Topolle ja Inkalle kaikesta! Sydämessäni tulee aina olemaan paikka niille ja muistot säilyy. Kamala ikävä iskee aina ihan ykskaks ja kuristaa kurkkua... Niin tulee tapahtumaan varmaan vielä kauan, mutta aika kultaa muistot. Hautakumpujen kupeessa palaa nyt lyhty koko ajan. Siellä tontin laidalla siintävä pieni valo muistuttaa Inkan silmien pilkkeestä ja Topon vinkeistä. Kiitos rakkaat kaikesta ja nähdään taas! Meidän pienentynyt lauma jatkaa eloaan.